Etusivu

Airuen kansilehti

Pääkirjoitus

Lehdet

Yhteystiedot

Tilaa

Osoitteenmuutos

Tilauksen peruutus

Palaute

Linkit


  Airut

 



pääkirjoitus


Kaiva syvälle
22.05.2009
Kolmevuotias pojanpoikani on meillä kylässä. Hän haluaa leikkiä ukin kanssa piilosta. Suosituin paikka on kietoutua olohuoneen ja aulan välissä olevan verhon sisään. Kun minä ”löydän” hänet, hän joskus sanoo, että piiloudu sinäkin verhon sisään.
Olen jälleen saanut ihmetellä sitä, miten tarkasti lapsi osaa jäljitellä. Jos otan lapion käteeni seinän vierestä, hänkin hakee pikkulapionsa, vie sen seinän viereen ja ottaa sen sieltä ja yrittää kaivaa yhtä syvälle kuin minä.
Myös viisivuotias tyttärentyttäreni toimii vielä samaan tapaan. Viimeksi, kun menin ulkotöihin ja hän huomasi, että panin työhanskat käteeni, hän kysyi, missä ne pikkuhanskat ovat. Olimme näet hankkineet jo pari vuotta aiemmin hänen isoveljeänsä ajatellen lasten työrukkaset, jotka olivat aivan samanlaiset kuin meidän aikuisten vastaavat käsineet.

Oikeastaan minusta näyttää, että lapsi ei edes jäljittele, vaan hänelle on luotu sisäinen kyky samaistua niin syvästi ja tarkasti hänelle läheisen hoivaajan toimiin ja elämään, että se vain syntyy kuin itsestään hänessä. Jumala on antanut jo syntymässä valmiiksi kaikki ne liikeradat, ajatusmallit ja muun tarvittavan.
Kirjoitan tästä siksi, että kun me uudesti synnymme Jumalan lapsiksi, Jumala luo meihin vastaavasti ne valmiuksien aihiot, joilla meistä kasvaa yhä enemmän hänen kaltaisiaan. Ero on vain siinä, että Jumala kysyy meiltä nyt: ”Tahdotko sinä?” Lapsi tahtoo, jos hän saa kasvaa riittävän tasapainoisessa ympäristössä. Hänelle on tärkeintä, että hän voi luottaa vanhempiensa rakkauteen.
Jumala on luotettava ja hän on tarkoittanut myös, että meistä kasvaa luotettavia Jumalan lapsia, jotka toteuttavat sen tehtävän, jonka Jumala on itse kullekin antanut. Tämän kuukauden lehdessämme on kirjoitus rohkeudesta, jota tarvitaan kutsumuksemme ja elämäntehtävämme loppuun saattamiseksi. Tätä rohkeutta Jumala tahtoo meihin valaa, sillä hän sanoo olevansa meidän kanssamme joka päivä, aina maailman loppuun saakka.

Huomaan kuitenkin, että meiltä puuttuu rohkeutta ja olemme saamattomia. Tai jokin synti tekee meistä kapinallisia, emmekä pysty suuntautumaan uuteen elämään täysillä. Ratkaisu ei näytä olevan omien yritysten voimistaminen, vaan päinvastoin se, että tunnustan, että minulla ei ole voimaa. Voima näyttää hukkuvan johonkin. Ehkä siinä perustassa, mistä minun pitäisi pystyä ponnistamaan, on jotain, joka ei kestä.

Jeesus kertoo miehestä, joka ”taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun sitten tuli tulva, virta syöksyi taloa vastaan, mutta se ei saanut sitä horjumaan, koska talo oli hyvin rakennettu.” (Lk 6:48.) Tämän Jeesus sanoi niistä, jotka tulevat hänen tykönsä, kuulevat hänen sanansa ja tekevät niiden mukaan (Lk 6:47).
Eräissä vaikeissa asioissa, joissa kutsumukseni talo omalta osaltani usein sortuu, olen huomannut, että vasta nyt olen alkanut saada rohkeutta kaivaa tarpeeksi syvälle, jotta en sorru silloin, kun ”myrsky tulee”. Siinä kivussa on auttanut juuri se, että turvaudun häneen, joka ei niissäkään myrskyissä jätä.
Mitä se Jeesuksen tahdon tekeminen niissä myrskyissä on ollut? Usein se on ollut vain oman mielenrauhan säilyttämistä, lempeää asennoitumista vastapuolta kohtaan tai Jumalan voiman ja vastauksen luottavaista odottamista. Tässä kaikessa Jeesus kutsuu meitä luottamaan, että meidän välillämme on ystävyys (katso Jh 15:15; Jk 2:23).

Seppo Niemelä
airut_lehti(at)suomi24(piste)fi


 
A-Ratkaisut Oy