Airut lehti on suomalainen hyvän sanan kristillinen lehti - Airut - a christian newspaper

Lenkillä

Päivän kiireet ovat takanapäin ja ilta laskeutuu taloon. Olin luvannut edellispäivänä lähteä lenkille veljeni kanssa, joka oli käymässä. Kello kävi jo kymmentä, mutta hän oli edelleen kiireinen työasioidensa kanssa. Ajattelin: ”taitaapa lenkki jäädä tältä erää väliin”. Olin pettynyt. Se siitä sopimuksesta. Lähdin pesemään hampaitani.

Hetken perästä kuulen, että joku laittaa eteisessä kenkiä jalkaansa. Ihmettelen. Hetken päästä kuulen kysymyksen: ”joko mennään?” Vaihtoehtoina tässä tilanteessa itselläni oli loukkaantua, ilahtua ja lähteä tai sanoa, että olen väsynyt ja mennä harmistuneena nukkumaan. Valitsin lähtemisen. Sitähän olin odottanut ja olin ollut innoissani asiasta.

Metsän reunaan saavuttuamme, huomasimme, että on jo niin pimeä, että otsalamppu olisi hyvä ollut olla mukana. Lenkkipolun valot olivat sammuneet. Löysin autosta pienen lampun, joka valaisi reittiämme hieman. Metsä oli minulle tuttu ja polku sen verran leveä, että mahduimme vierekkäin hölkkäämään. Keskustelimme elämän realiteeteista, töistä, opiskelusta ja jaksamisesta. Yht äkkiä lamppu hiipui ja sammui kokonaan. Päätimme silti jatkaa. Jatkoimme matkaa siten, että pyrin ennakoimaan ja kerroin mihin suuntaan reitti kulloinkin kääntyy. Lopulta oli sen verran pimeää, että polkua ei pystynyt erottamaan ja se kapeni yhden juostavaksi. Jouduimme juoksemaan peräkkäin. Veljelläni oli kännykkä mukana, minulla ei. Hän sai siitä pienen valonsäteen polkua valaisemaan. Kokeilimme juosta limittäin, jotta minäkin näkisin. Lopulta totesin, ettei se onnistu niin. Jättäydyin hänen jälkeensä ja pitäydyin hänen askeltensa rytmittämään ääneen, johon sovitin omani. Ihmeen hyvin se sujui. Näin juoksimme useamman kilometrin. Välillä keskustelimme, välillä kuuntelimme luontoa, askeltemme ja hengityksemme rytmiä. Kokemuksena se oli ainutlaatuinen, ainakin minulle.

Ajattelin luottamusta ja toivoa. Kenen kanssa lähtisit pimeään metsään juoksemaan ilman valoa? Itse en kovin monenkaan kanssa uskaltaisi tuota tehdä. Yksi pieni valon säde saa kuitenkin paljon aikaan. Se kirkastaa synkimmänkin yön ja on toivon lähde. Jumalan sana voi olla lamppu, joka valaisee askeleemme ja on valo meidän tiellämme (Ps. 119:105). Se valaisee pimeimmänkin päivän tai yön ja tuo toivon elämään. Eräs ystävä kertoi kerran, miten hän oli elämänsä pimeässä ahdistuksen kaivossa kokenut kuinka Jumala oli ojentanut kätensä sinne hänen luoksensa ja kysynyt: ”Tahdotko tarttua käteeni?” Ystävä tarttui tuohon ojennettuun käteen, joka kiskaisi hänet ylös. Hän pelastui, sai toivon ja uuden mahdollisuuden. Tässä on meidänkin toivo ja valo. Tartutko hänen käteensä tänään?

Edellinen kirjoitus
Seuraava kirjoitus
Aiheeseen liittyvät postaukset