Airut lehti on suomalainen hyvän sanan kristillinen lehti - Airut - a christian newspaper

Mitä rukouskokouksessa tapahtui?

Luvattu metsäretki on käsillä, linnut laulavat, sateen jälkeen ilma tuoksuu raikkaalle ja lapset odottavat jo malttamattomina lähtöä polulle. Kävelen kaksivuotiaan kanssa metsän siimekseen ja mielessäni soi erään laulun loppusäe: ”- - ja sä aamulla rauhassa herätä saat, ja tuntea kukkakedon tuoksun - -” (Heureka, Yö). Lehtometsässä on kaikenlaisia tuoksuja, tutkittavaa ja ihmeellisiä uusia asioita, joista keskustelemme polulla matkaa jatkaessamme välillä pysähdellen ihmettelemään, tunnustelemaan ja kuuntelemaan maisemaa, ääniä ja luontoa.

Rukous on puhetta Jumalalle. Tätä puhetta olisi hyvä pitää yllä jatkuvasti, kehottaahan Raamattu rukoilemaan lakkaamatta (1. Tess. 5:17; Room. 12:12; Ef. 6:18; Kol. 4:2). Rukous hoitaa suhdetta. Siihen liittyy useita elementtejä aivan kuten äsken luonnossa kaksivuotiaan kanssa polkua tallatessa: kiitosta, pyyntöä, esirukousta, Sanan lukemista, hiljaisuutta, asioiden kertomista, huolien purkamista ja vastavuoroista kuuntelua. Mutta olenko kuulolla? Haluanko kuulla ja noudattaa neuvoa? Miten erotan Hänen puheensa kaikista muista äänistä? Rukous ja Raamatun luku pitävät polkuni suunnassa. Ilman niitä eksyn herkemmin, alakulo valtaa minut ja kipuni kärjistyvät. Suunnassa pysyminen vaatii kartan lukemista ja kompassin käyttöä. Joskus se on sitä, että roikun kiinni Sanan lupauksissa kaikesta huolimatta kysymysteni, kipuni ja ahdistukseni keskellä. Muistutan itselleni, että Hän kuulee ja välittää. Se antaa toivoa, ohjaa ajatuksiani ankkuroitumaan syvälle kallioon ja pitää toivoa yllä.

Toivoon liittyy myös muiden kristittyjen tuki ja yhteys. Olin päättänyt käydä muutamilla kesäjuhlilla jumalanpalvelusten lomassa. Halusin käydä kuuntelemassa rukousopetusta ja rukoilemassa. Nyt siihen oli erityinen syykin. Käteni oli kipeä ja tuo kipu ei ollut hellittänyt. Ajattelin kyllä, että voin rukoilla milloin ja missä tahansa tietä käydessäni, istuessani, jne. Olin juhlilla ystävieni kanssa ja osallistuimme kansainväliseen kokoukseen. Siinä penkillä istuessani, mieleeni tuli, että rukouskokous on alkamassa toisaalla. Lähdenkö sinne vai en. Päätin lopulta lähteä, vaikka muut eivät olleet sinne tulossa. Yllätyin, kun saavuin kokoustilan ovelle, paikka oli tupaten täynnä. Oho! Hämmästyin. Näin paljon porukkaa.

Aikani katseltuani, huomasin penkin, jolla oli pieni rako, johon ehkä juuri ja juuri mahtuisin. Kävelin penkin luo ja kysyin oliko paikka vapaa, sain myöntävän vastauksen ja loikin ihmisten keskelle. Kokous alkoi ylistyslauluilla, joihin yhdyin sydämeni kyllyydestä. Laulu kosketti ja nosti katseeni ylös, kohti toivoa. Sitten olikin jo opetuksen vuoro.

Opetuspuhe koski parantumista rukouksen kautta. Se voi tapahtua heti tai olla prosessi. Kuulimme monia ihmeellisiä kertomuksia parantumisista eri ihmisten elämässä, miten Jumala oli koskettanut ja parantanut, mutta myös siitä, kun niin ei ollutkaan käynyt. Jumalan tiet ovat tuntemattomat. Kaikella on tarkoituksensa, kipukin voi tuoda lähemmäksi Jumalaa, kasvattaa ja opettaa meitä luottamaan kaikesta huolimatta, vaikka sitä olisi vaikea ymmärtää. Rukous kantaa, lopputulos on Jumalan kädessä, ei meidän. Kunnia Jumalalle!

Kävinkö rukoiltavana ja paraninko? Kyllä ja ei. Kokouksessa kehotettiin rukoilemaan vieruskaverin puolesta. Hupsista! Siinä sitten katselin miten penkin toinen puoli kumartui oikealle ja toinen vasemmalle toistensa puoleen. Jäin ilman rukousparia. No, sehän ei ole mitenkään tavatonta, lohdutin itseäni, enhän tuntenut penkissä ketään. Ajattelin, että täytyy sitten kääntyä edessä istuvan tai takana olevan puoleen tai tyytyä rukoilemaan itsekseen, mutta sainkin yllätyksen. Oikealla puolella oleva nainen kääntyikin yht' äkkiä takaisin minuun päin ja ehdotti rukousta. Heitä oli ollut kolme, jolloin yksi heistä oli kehottanut häntä kääntymään minun puoleeni. Näin sain rukousparin vierestäni. Rukoilimme toistemme puolesta ja nainen lähti vielä rukouspalveluun. Itse jäin penkille ja katselin pitkiä rukousjonoja, jolloin huomasin tutun pariskunnan parin penkin päässä. Menin tervehtimään heitä.

Rupatellessamme katselimme jonoja, pohdimme yhdessä mikä oli ohje jonoihin menosta ja pitäisiköhän vielä itse mennä pyytämään lisää rukousta. Aikamme siinä istuttuamme ja keskusteltuamme, päätin mennä vielä rukousjonoon. Eihän siitä haittaakaan ole, sanoin ja lähdin. Koska rukousjonoon meno-ohje oli mennyt itseltäni ohi, kerroin vielä muille, että voihan sitä kokeilla mihin jonossa päätyy. Niin kävi ja tuntematon vapaana ollut rukouspalvelija kysyi, mitä haluan, että rukoillaan, ja hän rukoili yksinkertaisesti käteni puolesta. Kiitin ja lähdin pois.

Penkkiin palatessani, tuttuni kommentoi, että sehän kävi nopeasti. Rukous voi olla hyvin yksinkertainen ja lyhyt, ei se vaadi mitään erityisiä korulauseita tai ”hokkus pokkusta”. Jos hän olisi rukoillut kielillä puolestani, olisin toivonut selitystä tai hengen kosketusta niin, että ymmärrän, mutta tässä tapauksessa ei ollut mitään sellaista. Voin luottaa siihen, että lyhyt ja ytimekäs rukous asiani puolesta selvällä suomen kielellä riittää. Nyt olen prosessissa ja odotan. Olen paennut Hänen suojaansa. Haluan pitää kiinni siitä toivosta, jonka Hän tarjoaa. Jumala haluaa rohkaista meitä, kantaa kipumme, kertoa uskollisuudestaan ja antaa toivon, joka ulottuu taivaita ylemmäksi, on se sitten tässä ajassa tai tulevassa. (Hep. 6:18; Ps.108:4.) ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hep. 11:1.)

Meillä on erilaisia kokemuksia. Airuen perustaja Aune Lehtisalo kertoo kokemuksensa rukouksesta mm. näin: ”Istuin Keuruun vanhassa, kauniissa kirkossa muiden mukana. Tuli rukouksen aika, ja me kaikki laskeuduimme polvillemme noille vuosisataisille, harmaille lattialankuille. Siinä vilkaisin alttaritaulua. Jeesuksen Kyljestä vuosi veri. Minun takiani, ajattelin. Vähän myöhemmin Keruun uudessa kirkossa istuin lehterillä odottamassa sielunhoitoa, sillä kirkon edestä oli juuri kuulutettu, että ne jotka halusivat keskustella enemmän sielunsa asiasta, voisivat jäädä kirkkoon. Luokseni asteli vanha herrasmies, joka kysyi minulta asiaani. Vastasin:  ́kun en tiedä, olenko uudestisyntynyt. ́Hän sanoi:  ́Tuuli puhaltaa missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee tai minne se menee. Niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt. ́Ja siinä hetkessä tiesin olevani uudestisyntynyt! - - J a niin minä sain Jeesuksen Golgatan ansion takia uuden elämän ja uuden mielen. Kaikki alkoi kuin uudestaan. Elämä oli edessä.” (Uskon varassa 1994, 11.)

Kiitollisuus valtaa mielen, metsän tuoksu ja rauha jää taakse, sisimpäni myrsky on tyyntynyt. Olen virkistynyt ja tyytyväinen. Elämä jatkuu. Toinen laulu nousee mieleen: ”Minä tiedän, ettei sammu tähdet ja kuu. Ettei kuole kauneus, se vaikka lakastuu. Minä tiedän sen, aamu jossain heräilee. Tiedän, vielä toivo nousee siivilleen.” (Levy, Jari: Tähdet ja kuu.) Tähän Toivoon haluan sinua kutsua tänään.

Seuraava kirjoitus