Airut lehti on suomalainen hyvän sanan kristillinen lehti - Airut - a christian newspaper

Yöpyöräilyä

Ilta hämärtyy ja maisema pukeutuu tummaan vaippaan. Valoa tähän pimeään luovat tähdet ja pilven lomasta esiin purjehtiva kuu. Pyöräilen hiljaisessa yön hämyssä seuranani satunnainen ohi kiitävä auto ja linnun lento. Katulyhdytkin ovat jo sammuneet. Vesistöä ylitettäessä ei kuulu edes laineen liplatusta, on hiljaista ja kaunista. Aika pysähtyy, ainakin hetkeksi. Pyörän kampi pitää omaa tasaista raksutustaan lihasten tehdessä työtä. Ruusupensaan tuoksu hiipii nenääni ja mieleeni muistuu mummin puutarha. Sitä ei enää ole, mutta muistot elävät. Hänellä oli tapana mennä viimeisenä nukkumaan, harjata hampaat, kastella kukat ja kiivetä sitten yläkertaan. Joskus illan hämyisessä huoneessa keskustelimme Jumalasta ja luimme yhdessä iltarukouksen. Hän jäi usein täyttämään ristisanaa yölampun himmeään valoon, kun sisareni ja minä nukahdimme. Aamulla hän oli jo hereillä ennen meitä, ullakkohuoneen ikkuna oli raollaan puutarhaan, pitsiverho heilui hiljaa tuulessa, luonto tuoksui ja linnut lauloivat aamulauluaan. Ruusun tuoksu haihtui hämärään maiseman muuttuessa ja toisen ystävän tullessa mieleeni.

Tällä vanhemmalla ystävällä oli tapana kysellä Airuen kuulumiset, kertoa omansa ja lukea Airutta cd:lle. Kävin häntä tapaamassa silloin tällöin, viimeksi sairaalassa vielä kesän kynnyksellä. Noin pari viikkoa sitten sain kuulla, että hän oli saavuttanut maalin ja päässyt Taivaan kotiin. Hänestä jäi mieleen uskollisuus ja luottamus rukouksen voimaan. Hän kiitti Jumalaa ja luotti tähän sairaudestaan huolimatta. Nyt kivut ovat poissa ja hänen päiviensä luku on täynnä. Matka jatkuu ja poljen eteenpäin.

Erään liikehuoneiston kulmalla on vielä yöllä porukkaa työn touhussa. Päätän muuttaa reittiäni ja ajaa autokorjaamon pihan läpi toiseen suuntaan. Korjaamon piha on autio, vain pelti kiiltää pimeässä yössä, öljy haisee ja korjausta odottavat autot ovat kylmän hiljaisia. Ajan korkeaan heinikkoon oikopolulle, jossa lopulta luovutan ja hyppään taluttamaan pyörääni puolisääreen yltävässä pusikossa toivoen, etten törmää lasinsiruihin tai muihin yllättäviin löytöihin. Eipä tullut ajateltua ennen sinne menoa, että ruohikossa voi piillä mitä tahansa. Päämäärä oli vain kirkkaana mielessä, koti, jonne aioin oikoreittiä pitkin nopeammin selvitä. Näin on elämässäkin, uskallanko mennä eteenpäin tietämättä mitä tuleman on? Pidänkö päämäärän kirkkaana mielessä vai harhailenko polulta? Järkeä voin tietysti käyttää, tutkia kirjoja, opiskella, pyytää neuvoja ja apua luotettaviksi havaituilta henkilöiltä, jopa Jumalalta. Luotanko siihen, että selviän, että Hän kantaa eteenpäin. Jumala lupaa olla kanssamme aina, huolimatta siitä mitkä lähtökohtamme tai tilanteemme ovat. Hän on luvannut pitää meistä huolen. ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen!” (1 Piet. 5:7.) Pääsinkö perille? Kyllä, sain katsella maisemia, haistella tuoksuja ja nauttia vauhdin hurmasta vielä tovin ennen kotiportille pääsyä. Se on ilmaista hupia. Iloista syksyä!

Edellinen kirjoitus
Seuraava kirjoitus
Aiheeseen liittyvät postaukset